Missä olit kun brändi kuoli?

Brändeillä on mittaamaton arvo. Eilinen Saabin lopetusilmoitus kosketti minua syvästi. Ihmettelen sitä itsekin. Aloin uutisen kuultuani spontaanisti miettiä tilanteita, joihin Saab liittyy. Muistikuvia kertyi yllättävän paljon.

Aloitin koulun vuonna 1972. Luokallani oli ensimmäisen vuoden Leena Mattelmäki –niminen luokkatoveri. (Leena, muistatko Sinä minua?) Perhe taisi muuttaa ensimmäisen vuoden jälkeen toiselle paikkakunnalle. Leenalla oli kiharat hiukset ja heidän perheellään oli Saab 95.

Paras kaverini oli pikkupoikana Vesa Siitari. Heidänkin perheellään oli Saab: vihreä 99. Se oli hyvä auto, sillä he ajoivat sillä aika pahan kolarin eikä kukaan heistä loukkaantunut kovin pahasti. Tosin kolarin jälkeen he ostivat Volvon. Vesan perhe muutti kakkosluokan jälkeen Espooseen. Törmäsin Vesaan myöhemmin armeijassa.

Seuraava muisto ei liity Saab-autoihin vaan lentokoneisiin. Ihailin kotini pihalta päivittäin ylilentäviä Satakunnan Lennoston Saab Safir -koulutuskoneita. Yhdessä niistä oli oranssi nokka. Sen näkeminen oli aina jotenkin erityistä. Ja jos en paljon väärin muista, naapurustossamme asuneen sotilasmestari Suotusen käteen oli osunut joskus Safirin potkuri. Muinoin propellit käynnistettiin käsipelillä, ei sähkömoottorilla. Elinikäisen vamman aiheuttanut potkuri oli heidän autotallissaan.

Toinenkin oranssi Saab muistui mieleeni. Olimme viemässä kukkia 70-luvulla isoäitini haudalle Köyliön Kirkkosaareen, kun isoisäni tuli sattumalta paikalle. Hänellä oli uusi, kirkuvan oranssi Saab 96. Isäni koeajoi sitä meidän odottaessa parkkipaikalla. Siinä oli rattivaihde. Pappani jätti jälkensä suomalaiseen kirjallisuuteen ystävänsä Kalle Päätalon kirjojen sivuilla. En myöskään unohda koskaan oranssia sukkulaa keskellä keväistä valkovuokkometsää.

Perhetutuillamme Valleilla oli aikanaan hieno valkoinen Saab 99. Kerran Lions Clubin syysmarkkinoita valmistellessamme, joskus 80-luvun alussa, pääsin sen kyytiin. Minua ihmetytti virta-avaimen paikka etupenkkien välissä. Ja se, että Erkki ajoi aika kovaa verrattuna omaan isääni. 

Kului vuosia. Olin jo töissä mainostoimistossa ja aloimme odottaa esikoispoikaamme. Vaihdoimme valkoisen Citroen BX:mme turvallisempaan Saab 9000 CD:hen. Vuosi oli 1993, auto jo silloin 5-6 vuotta vanha, mittarissa reilut 200.000 km. Synnytystä edeltävänä yönä kävin starttaamassa Saabia puolen tunnein välein, sillä se ei ollut tunnettu hyvänä kylmäkäynnistyjänä. Luotettavuus oli muutenkin mitä oli, mutta nuorella isällä on turvallinen tunne kuljettaa Saabilla perheettään. Matka katkesi syksyllä fataaliin moottoririkkoon ja yhteyteni Saabeihin katkesi.

Vielä viime talvena ihailin ruotsalaisen sisustuslehden sivuilla olevaa mainosta, jossa räikyvänkeltainen Saab 9-3 Cabrio seisoi uhmakkaana lumisessa maisemassa katto auki. Vaikeuksistaan huolimatta Saabin brändissä oli luonnetta loppuun asti.

Ja mikä hauskinta. Suosikkikirjailijani ja -taiteilijani Kurt Vonnegut oli aikanaan Saab-kauppias. Onneksemme huono sellainen.

Brändejä on vaikea luoda. Mutta hyviä brändejä on vielä vaikeampi tappaa.